Björn Sundellin puhe Amnesty Internationalin Suomen osaston 50-vuotisjuhlissa 28.5.2011 Helsingissä
Suomessa ei 1970-luvulla keskusteltu avoimesti Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksista, koska virallinen Suomi halusi ylläpitää hyvät suhteet itänaapurin. Tämä hankaloitti Amnestyn toimintaa - vastustihan järjestömme ihmisoikeusloukkauksia niin idässä kuin lännessä. Kesti aina 70-luvun loppuun ennen kuin kansainvälisestä sihteeristöstä alkoi tulla itänaapuriamme koskevia tutkimuspyyntöjä ja vankitapauksia. Itse pidän tätä muutosta merkkinä Suomen osaston aikuistumisesta.
Sitä mukaa kun Suomen Amnesty alkoi toimia myös itäakselilla heräsi Suojelupoliisin kiinnostus meitä kohtaan. Olihan Amnesty Suomen tiukan ulkopoliittisen linjan kannattajien mielestä epäilyttävä järjestö, joka heidän mielestään vaaransi hyviä suhteitamme Neuvostoliittoon. Muistan hyvin ensimmäisen ”törmäykseni” Supon edustajiin 30 vuotta sitten ollessani Suomen osaston puheenjohtaja. Lontoon sihteeristö oli antanut meille tapauksen tutkittavaksi. Vjatjeslav Tsherepanov oli liettualainen mies, entinen mielipidevanki aikana, jolloin Liettua oli osa Neuvostoliittoa. Lontoon tietojen mukaan Tshrerepanov pakeni kesällä 1980 rajan yli Suomeen lähellä Hattuvaaraa. Rajavartiosto otti hänet kiinni, hänet kuulusteltiin, ja kolmen päivän Suomivierailun jälkeen Tsherepanovia palautettiin Neuvostoliittoon. Siellä hänet vangittiin, tuomittiin ja passitettiin vankileirille. Hän onnistui ystävien avulla salakuljettamaan kirjeen Lontooseen, jossa hän kertoi kohtalostaan.
Minä sain henkilökohtaisen pyynnön Lontoolta ryhtyä tutkimaan tapausta. Minun piti samalla selvittää pitikö paikkansa, että Suomella oli salainen sopimus Neuvostoliiton kanssa itäloikkareiden palauttamisesta. Tsherepanov väitti, ettei hänelle kieliongelmien takia ollut annettu mahdollisuutta anoa poliittista turvapaikkaa. Me Amnestyläiset kävimme sitten keskusteluja eri viranomaisten kanssa, niin ulkoministeriön kuin sisäministeriön, kuin myös Suojelupoliisin kanssa. Suojelupoliisia edusti neuvotteluissamme keväällä 1982 silloinen Supon päällikkö Seppo Tiitinen.
Supo, kuten muut viranomaiset, vakuuttivat ettei salaisia sopimuksia ollut. Meille Amnestyläisille jäi kuitenkin innokkaista vakuutteluista huolimatta sellainen kuva, ettei loikkareille annettu käytännön mahdollisuuksia anoa turvapaikkaa, ei 70-luvulla eikä 80-luvun alkupuolellakaan. Liettualaisen Tsherepanovin tapaus ei ollut ainoa Amnestyn tiedossa ollut itäloikkari, joka palautettiin pikaisesti Neuvostoliiton Gulagille.
Vuosi näiden tiedustelujen jälkeen tapasin eräällä juhlavastaanotolla Supon edustajan, joka muutaman lasillisen jälkeen tuli luokseni ja kuiskasi korvaani, että ”pidämme teitä kyllä silmällä”. Vastasin, etten epäillyt sitä lainkaan.
Olin 80-luvulla tekemisissä Suojelupoliisin edustajien kanssa ehkä viitisen kertaa tämän jälkeen. Täytyy myöntää, että kaikki tapaamiset olivat erittäin asialliset. Ainoa asia, joka on jäänyt hampaankoloon on vakaumus siitä, että Supon arkistoissa on kansio, joka sisältää minua koskevaa tietoa, enkä Supon salassapitomääräysten takia pääse sitä itse tarkistamaan. Tämä ongelma koskee varmasti monia muitakin tässä salissa tänään.
Vjatjeslav Tsherepanovin Liettua on muuttunut ja on tänään vapaa maa. Sieltä tulevia ihmisiä ei enää palauteta Suomesta vankileireille. Tämä johtuu enemmän Liettuan kuin Suomen kehittymisestä, sillä Suomen pakolaispolitiikassa on edelleen paljon parantamisen varaa.
_________
Björn Sundell toimi Amnesty Internationalin Suomen osaston johtokunnassa 1970-luvun loppupuolella ja Suomen osaston puheenjohtajana 1982-83