CV

Björn Sundell

Ammatti: Kirjailija, vapaa toimittaja

Koulutus: Kauppatieteiden maisteri

Kiinostuksen kohteet: 

Museoautot, yhteiskunnan muutos, taloushistoria

Työkokemus: Lehdistö, TV, radio, yritysten viestintä, ajatushautomot

Kotipaikka: Helsinki

Erilaisuuksien Suomi

01.11.2013 klo 16:29
Teoriassa Suomesta on tullut suvaitsevaisempi maa. Ei kuitenkaan käytännössä.

Björn Sundellin kommenttipuheenvuoro Pasi Saukkosen Erilaisuuksien Suomi-nimisen kirjan  julkistamistilaisuudessa 3.4.2013

 

Kiitos Pasi Saukkonen erittäin ajankohtaisesta ja tärkeästä kirjasta. Ajattelin tuoda esille joitakin näkemyksiä ja muutamia eriäviä mielipiteitä liittyen kolmeen asiaan:

- Suomen integraatiopolitiikan kehitykseen
- Kansalliskielikysmykseen, ja
- Kotouttamispolitiikan tulevaisuuteen.

Saukkonen antaa kiinnostavan kuvan Suomen integraatiopolitiikan kehityksestä suhteutettuna eurooppalaiseen kehitykseen. Sanoisin häntä mukaillen, että maahanmuutto- ja integraatiopolitiikkaa vaivaa teorian ja käytännön välinen leveä ja syvä kuilu. Lainsäädäntö on kehittynyt nopeasti niin, että se on hyvinkin edistyksellistä mitä tulee ulkomaalaisten oikeusturvaan, samanvertaisuuteen lain edessä ja vaikkapa kotouttamisen kannalta olennaisten palvelujen tuottamiseen.

Käytäntö ei ole yhtä hyvä. Kuntien halu ja mahdollisuudet tuottaa lakisääteisiä palveluja vaihtelevat suuresti. Virkamiehillä ei aina ole valmiutta huolehtia yksilöiden kielellisten oikeuksien toteuttamisesta. Työmarkkinoilla esiintyy syrjintää.

Muutos parempaan on kuitenkin huomattava. Muistan kun itse toimin 70-luvun lopussa ja 80-luvulla Suomen Amnestyn hallituksessa ja myöhemmin puheenjohtajana. Jouduimme usein auttamaan pakolaisia ja muita vaikeuksissa olevia ulkomaalaisia. Pahin tapaus oli henkensä edestä pakeneva kashmirilainen, joka oli istunut 7 kuukautta tutkintavankeudessa ilman oikeuskäsittelyä. Seitsemän kuukautta yksin vankikopissa! 30 vuotta sitten ei ollut lainsäädäntöä johon olisi voinut vedota tässä auttamistyössä. Tilanne oli suoraan sanottuna karmea.

Tänään lainsäädäntö on pääosin ajanmukainen, mutta on tärkeää keskustella teorian ja käytännön välisestä kuilusta, niin kuin Saukkonen kirjassaan tekee. Koska maahanmuuttajia on Suomessa toistaiseksi melko vähän ja koska lainsäädäntö on kunnossa, Suomesta voi kehittyä jopa maahanmuuton mallimaa. Muutta teorian ja käytännön välisen kuilun umpeen kurominen on suomalaisten asenteista kiinni.

-  -  -  -

Sitten siirryn kielipolitiikkaan, hyvin ajankohtainen teema tänään kun kansalaisadressien avulla kerätään nimiä pakollisen kouluruotsin muuttamiseksi valintaiseksi.

Saukkonen selvittää ansiokkaasti maamme kaksikielisyyden taustaa, historiallisen kehityksen kipupisteitä ja viime vuosien keskustelun perusongelmaa, eli sitä, miten eri osapuolet keskustelevat toistensa ohi. Suomenkielisellä puolella puhutaan ruotsin kielen tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta ja pakkoruotsista. Ruotsinkielisellä puolella valitetaan sitä, että tärkeitä peruspalveluja esimerkiksi sairaanhoidossa ja vanhusten hoidossa ei ole saatavissa ruotsiksi, vaikka perustuslaki tai muu lainsäädäntö näin edellyttäisi.

Jälleen kerran teorian ja käytännön välinen kuilu on syvä. Suomen kielilainsäädäntö on hyvin edistyksellinen, jopa siinä määrin, että New York Times kirjoittaa suomenruotsalaisten olevan maailman lellityin vähemmistö. Käytäntö on sitten jotain muuta, kuten edustamani ajatushautomo Magma on todennut muun muassa viimeisimmässä raportissaan mielenterveispalveluista. Henkisessä ahdingossa oleva potilas ei saa omalla äidinkielellään kertoa ahdistuksestaan, vaan joutuu etsimään sanoja kielellä, joka ei ole hänen omansa. Edesmennyt isäni, joka oli viimeisten vuosiensa aikana liikuntakyvytön kotonaan, ei voinut kertaakaan selittää vaivojaan käymään tuleville kotihoitajille omalla äidinkielellään. Perustuslain edellyttämä kansalaisten yhdenvertaisuus ei toteudu, käytännössä.

Saukkonen toteaa kirjassaan aivan oikein, että suomalaiset ovat lainkuuliaista kansaa. Siksi ei ole hyvä asia, että laki ja käytäntö poikkeavat suuresti toisistaan. Mutta Saukkosen ratkaisuehdotuksesta olen eri mieltä. Hän ehdottaa, että nykyisestä kahden periaatteessa tasavertaisen kansalliskielen mallista luovuttaisiin. Mannersuomessa vain suomi olisi jatkossa virallinen kieli. Kolme maakuntaa, Uusimaa, Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi, olisivat kaksikielisiä (suomi-ruotsi-yhdistelmällä) ja yksi maakunta, Lappi, olisi kaksikielinen niin että suomi ja saame olisivat alueellisia kansalliskieliä. Tämä käytännössä edellyttäisi perustuslain muuttamista.

Saukkosen johtopäätös on se, että koska laki ei käytännössä toimi, laki pitää muuttaa. En ole samaa mieltä. Suomenkieliset ja ruotsinkieliset ovat kautta aikojen, niin sodassa kuin rauhassa, yhdessä rakentaneet tämän kansakunnan ja sen hyvinvoinnin. Siksi, jos laki ei toimi, ei pidä laskea ambiitiotasoa. Pitää yrittää enemmän.

Ei lakeja pidä lähteä muuttamaan vain, koska kansalaiset tai virkamiehet eivät jaksa tai halua ponnistella tarpeeksi.

Päin vastoin. Hallitus on hyväksynyt kansalliskielistrategian. Sitä on syytä toteuttaa, ei vain siksi, että Suomi säilyisi kaksikielisenä ja noudattaisi perustuslakiaan, vaan myös esimerkkinä muille maille. EU:ssa asuu yli 40 miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat muita kieliä äidinkielenään kuin kotimaansa pääkieltä. 40 miljoonaa kuuluu siis alkuperäisiin kielivähemmistöihin – tässä ei puhuta myöhemmin tulleista maahanmuuttajista. Suomalaiset voisivat osoittaa miten rakentaa toimivan kansallisen kielipolitiikan. Tässä työssä uhanalaisten saamen kielten aseman parantaminen on luonnollisesti myös hyvin tärkeä.

  -  -  -  -                                                                               

Kolmas ja viimeinen huomioni liittyy kotouttamispolitiikan tulevaisuuteen Suomessa aikana, jolloin maahanmuutto kasvaa nopeasti. Saukkonen nostaa esille kiinnostavia kysymyksiä, kuten miten pitäisi suhtautua ”maassa maan tavalla”-väitteeseen. Luonnollisesti jokaisen on noudatettava Suomen lakia, mutta mitä tarkoittaa maassa maan tavalla? Miten tiukka maan tapa voi olla vaatetuksen ja monien muiden tottumusten suhteen?

Tässä en ole missään kohdassa eri meltä Saukkosen kanssa, hauan vain tuoda esille erään näkökohdan, joka jää käsittelemättä kun ”Erilaisuuksien Suomi” kohdistaa huomion suurelta osin lainsäädäntöön ja instituutioihin.

Millä tavalla maahanmuuttaja tai hänen lapsensa voivat menestyä yhteiskunnassa erilaisina, mutta kuitenkin suomalaisina? Annan muutaman esimerkin. Ruotsin kuuluisin jalkapalloilija on Zlatan Ibrahimovic. Joku voi sanoa, että onhan meilläkin Jeremenkot, mutta esimerkit eivät ole vertailukelpoisia. Zlatanista on tullut sankari, joka osoittaa, että tähdeksi voi nousta maahanmuuttolähiössä kasvanut bosnialais-kroatilaistaustainen kakara.

Tai: Ranskassa on lukuisia afrikkalaistaustaisia muusikoita ja poptähtiä, jotka ovat kuuluisia ei vain omien joukossa vaan koko Ranskassa. Ruotsissa Loreen ei ole vain marokkolaistaustainen nainen, vaan hän on ruotsalainen euroviisuvoittaja. Ja Englannissa on tässä vaiheessa jo lukuisia uutisankkureita ja TV-julkkiksia jotka ovat maahanmuuttajia.

Milloin Suomen euroviisuedustaja on somalialainen, milloin saamme nähdä ulkomaalaistaustaisen uutisankkurin? Kysymys on siitä, annammeko selvästi erilaisten ihmisten menestyä, loistaa erilaisuudellaan ja rikastuttaa Suomi-kuvaa ja kansanperinnettä? Ja antaa toivoa muille nuorille maahanmuuttajataustaisille.

Eli miten näkyvästi erilainen ihminen voi olla, ja silti olla suomalainen? Tämäkin on tärkeä kysmys huomispäivän Suomessa. 

 

 

 

Björn Sundell